Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
Haltin valloitus 2017 - vaelluskertomus
 
 
Haltin valloitus 2017 oli järjestyksessään toinen Wild Adventures Northin erämaavaellus. Erilaiset retkikunnat, erilaiset olosuhteet ja erilaiset kokemukset tekevät jokaisesta Haltin valloituksensa ainutlaatuisen. Toista samanlaista ei ole ollut eikä tule olemaan. Siksi jokainen Wild Adventures Northin vaellus ansaitsee oman kertomuksensa. Se on kertomus unohtumattomasta seikkailusta karun ja kauniin erämaan armoilla. Tämän vaelluskertomuksen olen kirjoittanut pääoppaan näkökulmasta, höystettynä lukuisilla otteilla asiakkaiden kirjoittamasta palautteesta.
 

 
HAKEUDU TÄSTÄ MUKAAN SEURAAVALLE HALTIN VALLOITUKSELLE
 

 
 
Valmistautumista, saapuminen Kilpisjärvelle ja retkikunnan esittely
 
Jännittyneet ja innokkaat vaeltajat saapuivat Kilpisjärvelle eri puolilta Suomea. Monet olivat elämänsä ensimmäistä kertaa näin pohjoisessa. Suurin osa tapasi toisensa ensimmäistä kertaa kasvotusten. Tätä ennen olimme useiden kuukausien ajan valmistautuneet yhdessä reissua varten omassa suljetussa facebook-ryhmässämme. Perille tultuamme kokoonnuimme Santa's Hotels Chalets Rakan lomahuvilaan ja esittäydyimme toisillemme. Minä ja muutama muu, jotka olimme tulleet paikalle ennen toisia, olimme ehtineet ennen kokoontumista käydä hakemassa vaellukselle vähän vauhtia Saanan huipulta. Parempaa keliä ei olisi voinut olla. Päivä Kilpisjärvellä oli hyvin lämmin ja kirkas.
 
"Majapaikka oli täydellinen asuntojen suhteen. Oli mukavaa olla porukalla kahdessa mökissä." - Meri
 
 
Jo tässä vaiheessa oli selvää, että tulemme hyvin erilaisista elämänvaiheista ja taustoista. Nuorin oli iältään reilu parikymppinen ja vanhin lähestyi hyvää vauhtia eläkeikää. Retkikunnassa oli monen eri alan ammattilaisia lähihoitajasta erikoislääkäriin ja keittiöpäälliköstä valtion virkamieheen. Yksi opiskeli arabian kieltä, toinen oli kasvanut videopelien äärellä ja kolmas oli ollut pariinkin otteeseen rauhanturvaajana. Aivan kuten viimekin vuonna, myös tänä vuonna erämaa hitsasi kaikki retkikunnan jäsenet yhteen.
 
"Koko vaellusporukka oli mieleenpainuva, eritoten se yhteishenki mikä siinä muotoitui ja kuinka kaikki auttoivat toisiaan. En olisi yksin kyllä ikinä uskaltanut joten senkin myötä todella ainutlaatuinen kokemus. Parasta oli ehdottomasti hyvä porukka, upeat maisemat ja ylipäätänsä koko vaelluskokemus jonka myötä uskaltautuu sitten yksinkin matkalle." - Sini
 
"Hyvä että retkikuntaan tuli heti henki, että kaikkia autetaan kaikessa." - Meri
 
Oppaaksi vaellukselle oli alun perin lähdössä minun lisäkseni eräopaskollegani Jontti, jolla aikataulut eivät kuitenkaan antaneet periksi. Apuoppaaksi vaellukselle ryhtyi kuitenkin erä- ja luonto-opasopiskelija Melina, jolle vaellus oli samalla koeaika Wild Adventures Northin täysveriseksi oppaaksi ryhtymistä silmällä pitäen. Hänelle jäi reissusta varmasti paljon käteen. Jos olet kiinnostunut tulemaan eräoppaaksi Wild Adventures Northin riveihin, katso lisää täältä.
 
Illan aikana punnitsimme rinkkoja ja kävin läpi jokaisen rinkan yksitellen, kokeillen niitä omaan selkääni. Jaoin vinkkejä rinkkojen säädöistä ja teimme viimeisiä hiontoja pakkaukseen ja varustuksiin. Vähitellen kaikki alkoi olla valmista aamua varten.
 
"Vaellussuunnitelma ja esivalmistelut, kuten majoituksen ja varaustupien varaamiset oli hoidettu todella hyvin. Ohjeistus ja neuvot varusteista ja pakkaamisesta toimivat hyvin." - Mari
 
1. Vaelluspäivä: Kilometrejä, lumikenttiä, rakkaa ja telttayö
 
Ensimmäisen vaelluspäivän lähestyessä olimme seuranneet sääennusteita intensiivisesti. Matkalla Kilpisjärvelle joku oli tarkastanut säätiedotukset kuulemani mukaan jopa puolen tunnin välein. Toinen taas oli päättänyt unohtaa säätiedotukset ja katsoa ensimmäisen vaelluspäivän aamuna ikkunasta ulos. Aikaisemmin sääpalvelut olivat uhanneet koko päivälle runsasta sadetta, mutta päivän lähestyessä ennusteet alkoivat hiljalleen puhua vain sadekuuroista ja lyhytaikaisesta runsaasta sateesta.
 
Kun ensimmäisen vaelluspäivän aamu koitti ja siirryimme autoilla E8 tien varteen Norjan puolelle, näkyvyys rajoittui sankan sumun vuoksi hyvin pienelle alueelle. Näimme vain tien ja sitä ympäröivät pusikot. Kaukaiset huippurivistöt jäivät kokonaan näkemättä, mutta niistä asiakkaat olivat autuaan tietämättömiä. Ensikertalaisen oli varmasti vaikea saada sumun vuoksi kokonaiskäsitystä siitä, millaiseen paikkaan olimme tulleet. Runsasta sadetta ei onneksi tullut koko päivänä, ei ainakaan kovin pitkäkestoisena.​
 
 
Tarkoituksenamme oli jättää osa autoista Norjaan E8 tien varressa olevalle levikkeelle ja osa vaelluksemme päätepisteeseen Kilpisjärven Luontokeskuksen pihaan. Saisimme sitten vaelluksen jälkeen haettua toiset autot Norjasta. Santa's Hotellin isäntä auttoi meitä kuitenkin kyyditsemällä ystävällisesti kaikki autojemme kuljettajat Norjaan omalla mersullaan. Yhtään autoa ei siis tarvinnut jättää vaelluksen ajaksi Norjan puolelle.
 
Vaelluksen alkupuolella näimme vielä puitakin, mutta päivän aikana nousimme kauas puurajan yläpuolelle. Maisemat muuttuivat karuiksi ja jylhiksi. Matalavartiset kasvit olivat sopeutuneet selviytymään ankarissa olosuhteissa. Niistä suosikkini - ruusujuuri - tuli vastaan vähän ennen Didnujärveä. Keräsin sitä mukaani omaan käyttööni taas vuoden tarpeiksi. Olen kirjoittanut ruusujuuren käytöstä, historiasta ja siihen liittyvistä tutkimuksista oman artikkelinkin (lue se täältä: Ruusujuuri - tunturiylänköjen kultajuuri).
 
Jo ensimmäisen vaelluspäivän aikana minulle tuli selväksi, että tänä vuonna erämaassa on myöhäisen kesän vuoksi huomattavasti enemmän lunta. Normaalisti reitillä ei törmää lumeen muutoin kuin etäämmällä näkyvinä laikkuina. Tänä vuonna lumi peitti laajoina kenttinä paikoittain jopa polunkin, vaikka elettiin jo heinäkuun viimeisiä päiviä. Nämä lumet eivät tulisi sulamaan kokonaan pois ennen talvea. Tässä vaiheessa aloin kiinnostuneena odottaa, miten paljon lunta tulisimme näkemään Haltin rinteellä.
 
Kuva: Aliisa Takanen
 
Matka tien varrelta Lossujärvelle oli yksi vaelluksen raskaimmista. Siihen vaikutti osaltaan se, että rinkat olivat vaelluksen alussa luonnollisesti kaikkein painavimmillaan. Kehokaan ei ollut vielä tottunut maastoon ja rinkkaan. Lähdimme liikkeelle klo 10 ja olimme perillä vasta illalla noin klo 20 aikoihin. Loppumatkasta aloin aistia kuinka osa asiakkaista alkoi olla melko kypsiä rakassa talsimiseen ja taiteiluun. Valituksen sanaa ei kuitenkaan kuulunut. Se ottaa aina aikansa, että kokematon vaeltaja oppii lukemaan sujuvasti rakkaa ja luottamaan askeliinsa rakkapellon louhikoissa.
 
"Itsensä voittaminen oli hienointa. Mulla se oli lähinnä henkistä, koska pelkäsin yllättävän paljon noita hirveimpiä rakkalouhikoita, varsinkin kun ne oli märkiä. Annoit asiakkaille juuri sen tuen, minkä he kullakin hetkellä tarvitsivat, milloin rakalla, milloin vesistöjen yli kahlauksissa." - Eliisa
 
Olin arvioinut retkikartan mittaustyökalulla, että matka E8 tieltä Lossujärven autiotuvalle olisi noin 13 kilometriä. Autiotuvalla tapaamamme vaeltajat sanoivat sen olevan 12 kilometriä. Googlesta löytyi sivu, jolla matkan sanottiin olevan 14 kilometriä. Monilla asiakkaillamme oli mukanaan GPS-laitteita, jotka antoivat matkaksi huomattavasti enemmän kuin 14 kilometriä. Keskustelua matkan pituudesta jatkettiin Käsivarren vaeltajat fb-ryhmässä, mutta mitään "kiveen hakattua" kilometrilukemaa ei kukaan taida tietää. Kaikesta huolimatta viisi kertaa tuon reitin kuljettuani voin sanoa, että se tuntuu joka kerta vähintään 20 kilometriltä. Tulevia Haltin valloituksia ajatellen kyseinen matka kevennetään jakamalla se kahdelle päivälle.
 
"Yksi asia jota en osannut odottaa oli se kuinka kauan 10 km matkan tarpomiseen menee taukoineen ja vaikeine maastoineen. Tärkeintä on kuitenkin se itseluottamus jota kokemuksesta sai." - Sini
 
Metsähallitus myöntää luontomatkailuyrityksille luvan ainoastaan autiotupien päiväkäyttöön, mutta ei niissä yöpymiseen. Siksi käytimme autiotupaa ainoastaan ruokailuun ja varusteiden kuivaamiseen, mutta yöksi siirryimme telttoihin. Varaustuvissa sen sijaan on lupa yöpyä. Haltin juurelle saavuttuamme ja sen jälkeisinä päivinä meillä tulisi olemaan kokonaan oman retkikuntamme käytössä reitillä olevat varaustuvat.
 
Kuva: Pekka Eerikäinen
 
2. Vaelluspäivä: Luurankoja, tunnistamaton nelijalkainen ja selviytymistaistelua
 
Ensimmäiset aamutoimet erämaan olosuhteissa vievät yllättävän paljon aikaa retkikunnalta, jolla ei ole vielä muodostunut rutiinia moiseen. Vaikka heräsimme jo klo 7, olimme valmiita lähtöön vasta vähän ennen kymmentä. Rinkan sisällön purkamiseen ja pakkaamiseen sekä muuhun varusteiden kanssa säätämiseen kuluu vaelluksen aikana yhteensä tuntitolkulla aikaa. Loppua kohti retkikunnann toiminta muuttui sujuvammaksi, kun kaikki olivat päässeet sisälle erämaan rutiineihin.
 
"Niille joilla ei ole aikaisempaa kokemusta, tämä on loistava tilaisuus oppia ja nähdä mitä vaellus käytännössä on." - Sini
 
Lähdimme liikkeelle kohti Urtas-Hotelli nimistä pientä tupaa, jossa meidän oli määrä pitää lounastauko. Matkan varrella kuulostelin asiakkaiden vointia ja tuntemuksia. Jos kaikki menisi suunnitelmien mukaan, tänään erkaantuisimme karttaan merkityltä polulta ja kulkisimme Suomen neljänneksi korkeimman Govddosgaisi tunturin ja Bihcosnjunnin välisen satulan yli Pihtsusjärven rantaan. Kyseinen reitti ei ole yleinen vaellusreitti. Monet vaeltajat jopa ihmettelevät, onko sieltä ylipäätään mahdollista tulla läpi. Perillä meitä odottaisi telttayö ilman minkäänlaista mahdollisuutta kuivata varusteita. Itse olin kulkenut kyseisen reitin ainoastaan yhden kerran vuonna 2013 upseerikollegani kanssa.
 
Urtas-Hotellille saavuttuamme kartoitimme retkikunnan tilannetta. Tällä paikalla vuosi sitten teimme eräopaskollegani Jontin kanssa päätöksen viedä asiakkaat polkua pitkin suoraan Pihtsusjärven tuvalle. Tuolloin osa asiakkaista oli sairastunut flunssaan ja oli tärkeää saada heidät lepäämään tupaan. Tänä vuonna kukaan ei ollut sairastunut eikä kenelläkään ollut välttämätöntä tarvetta päästä tupaan. Päätimme äänestää reitistä ja alkuperäinen suunnitelma voitti. Haastava, syrjäinen ja poikkeuksellinen reitti houkutteli. Kannustin retkikunnan ripeään lähtöön, sillä tulisimme olemaan perillä vasta myöhään illalla.
 
"Koko reissun ajan oli turvallinen olo ja kaikista huolehdittiin - Hyvä, että asiakkaiden ajatuksia kuunneltiin." - Meri
 
Vasemmalla on upseerikollegani ottama kuva vuodelta 2013, jossa kiipeän elämäni ensimmäistä kertaa Suomen neljänneksi korkeinta Govddosgaisi tunturia kohti. Oikealla on kuva vuodelta 2017, jossa olen viemässä retkikuntaa samoille seuduille. Molempien kuvien taustalla näkyy Riimmajärvi ja siihen liittyvä joki. Kuvien välillä on kulunut aikaa tasan neljä vuotta. Ensimmäisessä kuvassa minulla ei ollut vielä aavistustakaan siitä, että tulisin vielä joskus toimimaan kyseisellä reitillä ammattioppaana.
 
 
Tunteja kestäneen nousun aikana näimme vasemmalla puolellamme kohoavan Govddosgaisin. Alhaalta Riimmajärven pinnasta Govddosgaisin huipulle on yksi Suomen suurimmista suhteellisista korkeuseroista: yli 560 metriä runsaan kahden kilometrin matkalla. Ylhäällä satulan laella oli lammikoita, jotka kuuluvat Suomen korkeimmalla oleviin vesistöihin. Niiden ympärillä hallitseva sumu ja kivikossa lojuvat karun näköiset eläinten luurangot toivat alueelle aavemaisen tunnelman. Kaukana Govddosgaisin rinteellä oli laajoja lumikenttiä, joista yhdellä näimme juoksevan nelijalkaisen eläimen. Sen täytyi olla ahma, kettu tai naali.
 
Kuva: Wild Adventures North (IG: @wildadventuresnorth)
 
Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän oli määrä leiriytyä teltoilla Pihtsusjärven pohjoispäädystä lähtevän Bihcosjohkan varteen. Olimme vaeltaneet päivän aikana taas yli 10 tuntia. Yhä koveneva kylmä tuuli oli tehnyt selvää jälkeä. Osa asiakkaista alkoi olla suorituskykynsä äärirajoilla ja kylmissään. Jotkut heistä olivat pukeneet loppumatkasta yllensä myös taukovaatteet, joten niistä ei olisi iloa enää pysähdyksissä. Osalla oli myös kipuja, joihin he olivat syöneet lääkkeitä koko päivän ajan. En halunnut että kukaan vilustuisi ja tulisi kipeäksi tässä vaiheessa. Käskin retkikunnan laittaa teltat heti ensimmäiselle sopivalle paikalle mikä tulisi vastaan alhaalla Pihtsusjärven rannassa. Rantaa kohti laskeutuessamme osalla riitti vielä huumoria heittäytyä jäisen liukumäen vietäväksi.
 
Kuva: Wild Adventures North (IG: @wildadventuresnorth)
 
Sopivan leiripaikan löydyttyä ne joilla oli lämmin, auttoivat ensin niitä, joilla oli kylmä. Komensin kaikki kylmissään olevat suoraan telttoihin vaihtamaan kuivat vaatteet päälle. Keitinvedet toimitettiin heille telttojen absideihin.
 
"Välillä kyllä väsytti pitkien matkojen jälkeen, mutta se oli pahinta vain sillä hetkellä. Heti kun pääsi telttaan, niin tuska unohtui." - Sini
 
Vaikka varsinaisia virheitä ei tapahtunut, tuossa illassa oli pienen selviytymistaistelun makua. Osittain juuri siihen Wild Adventures North perustuu. Ilman villiä seikkailua Wild Adventures Northista jää jäljelle pelkkä North. Jälkeenpäin muisteltuamme noita tilanteita, asiakkaat kertoivat että loppujen lopuksi yksi tällainen vaikeampi hetki kruunasi koko reissun. Se oli tarpeellinen ja opettavainen kokemus. Erämaa oli näyttänyt ihmisille heidän oman pienuutensa.
 
Tulevia Haltin valloituksia ajatellen edellä kuvattua matkaa tullaan jatkossa helpottamaan. Kun ensimmäisen päivän matka jaetaan kahdelle päivälle, asiakkaat pääsevät lähtemään edellä kuvatulle taipaleelle huomattavasti levänneempinä. Myös liikkeelle lähdetään pari tuntia aikaisemmin, jotta perillä jää aikaa muuhunkin kuin huoltoon.
 
"Itse halusin nimenomaan oikeaa vaelluskokemusta, vesisateineen ja särkevine jalkoineen. Ei mitään 'kuljetamme varusteet puolestasi majapaikoille' -luksusta. Nimenomaan tällaista missä saa pistää itsensä kunnolla likoon." - Sini
 
"Selviytyminen ilman tupaa toisena yönä opetti, että ilman sitäkin pärjää. Voi pistää leirin pystyyn mihin vaan veden äärelle." - Outi
 
Kuva: Pekka Eerikäinen
 
3. Vaelluspäivä: Kahlausta ja Haltin lumikenttiä
 
Aamulla kiersin teltoilla kyselemässä asiakkaiden vointia. Kaikki olivat terveitä ja valmiita päivän koitokseen. Heti alkuun kahlasimme Bihcosjohkan yli. Se oli edellisen päivän kahlaukseen verrattuna haasteellisempi. Pohja oli kivinen ja vesi virtasi voimalla. Vein useamman asiakkaan rinkat yli heidän puolestaan. Retkikunnan jäsenet suhtautuivat kahlaamiseen eri tavoin. Toinen ei pitänyt sitä lainkaan pahana juttuna, mutta toiselle iski virran keskellä paniikki. Jääkylmään veteen ei voinut kuitenkaan jäädä seisomaan, vaan jalat oli pakotettava ottamaan askelia kivikkoista pohjaa pitkin. Tarvittaessa näytin reittiä askel askeleelta ja annoin tukea kädestä pitäen.
 
Saatuamme kengät jalkaan jatkoimme matkaa Etu-Haltin ja Bihpornippatin välistä kohti Govdajohkaa, jonka kahlasimme myöskin yli. Edellisen kahlauskokemuksen jälkeen uusi vastaava kahlaus ei tuntunut kaikkien mielestä lainkaan kivalta. Osalla päällimmäinen tunne oli pelko. Siitä kuitenkin suhteellisen helposti selviydyttyämme loputkin retkikuntamme jäsenistä alkoivat saada varmuutta kahlaamiseen. Ketterimmät asiakkaat innostuivat auttamaan rinkkojen yli viemisessä. Kahlaus oikeastaan piristi, sillä se laittoi veren kiertämään jaloissa ja helpotti rasituksen tuomaa poltetta. Ensin kylmä vesi vihloi jaloissa uskomattoman kivuliaasti, mutta kun veri alkoi virrata jaloissa, joesta ei tehnyt mieli tulla pois.
 
Kuva: Pekka Eerikäinen
 
Loppumatka Haltin varaustuvalle saakka oli selkeää merkattua Kalottireitin polkua. Viimeinen kilometri muodostui lähes pelkästä rakasta. Perille päästyämme osalle asiakkaista oli jo selvää, että he eivät enää tänään lähde yrittämään Haltille kiipeämistä, vaan käyttävät loppuillan lepäämiseen, korttipeliin ja lettujen paistoon. Se ei ollut lainkaan huono idea kahden raskaan vaelluspäivän jälkeen.
 
Seisoin tuvan kuistilla ja katselin ympärille. Näkyvyys oli niin huono, etteivät asiakkaat edes tienneet että tuvan lähellä on järvi. Voimakas tuulenpuuska piiskasi tihkusadetta vaakatasossa suoraan kasvoilleni. Ylhäällä Haltilla tuuli saattaisi olla kymmenen kertaa kovempi ja vettä saattaisi tulla kymmenen kertaa enemmän. Olin valloittanut Haltin kolme kertaa, mutta en koskaan ollut lähtenyt kiipeämään näin hirveässä kelissä.
 
Apuopas Melina sekä kolme hurjapäistä asiakasta ilmoittivat haluavansa kaikesta huolimatta valloittaa Haltin. Niinpä nopean huollon jälkeen lähdimme liikkeelle. Huppuihimme kätkeytyneinä ja kasvoillemme vedettyjen buffihuivien kanssa näytimme aivan kuolemanpartiolta. Edessämme oli kolmen tunnin koetus, joka ei välttämättä tulisi olemaan miellyttävä. Ylhäällä oli turha odottaa näkevänsä maisemia. Siksi ainoa syy lähteä kiipeämään märässä rakassa vaikutti olevan puhtaasti symbolinen: pelkkä ajatus siitä että on käynyt Haltilla.
 
Normaalisti Haltin rinteellä on vuosittain vain pieni laikku lunta. Nyt rinteen keski- ja yläosassa tuli vastaan useita hyvin laajoja lumikenttiä, jotka jatkuivat sumussa silmien kantamattomiin. Huomiomme kiinnitti keskellä lunta makaava suuri sudenkorento. Se oli tietysti menettänyt henkensä. Oli hämmentävää että se ylipäätään oli selviytynyt tällaisella alueella. Yhtä paljon hämmennystä aiheutti kun tapasimme eräänä toisena päivänä sudenkorennon arkkivihollisia; sammakoita. Melkein astuin niiden päälle. Kovin moni muu eläinlaji ei kestä Käsivarren erämaan ankaraa talvea.
 
Haltin laella ei ollut lunta. Vastaan tuli keltainen rajapyykki ja käyntikirjan laatikko. Olin yllättynyt, sillä keli ei loppujen lopuksi ollut niin paha mitä se alhaalla tuvalla antoi ymmärtää. Tuuli oli tietysti kova, mutta sen mukana ei tullut vettä vaakatasossa. Koko reissun aikana ei tarvinnut käyttää edes sadeasua. Loppujen lopuksi keli oli miellyttävämpi kuin viime vuonna. Se salli meidän pitää pienen sometus- ja selfietuokion, netti kun toimi ainoastaan ylhäällä.
 
Kuva: Wild Adventures North (IG: @wildadventuresnorth)
 
4. Vaelluspäivä: Aurinkoa, sadetta, putouksia ja satumetsä
 
Yön aikana sumu ja pilvet olivat väistyneet. Aurinko paistoi ja sininen taivas oli tullut esiin. Suomen kolme korkeinta tunturia ympäröivät meitä. Vasemmalla kolmanneksi korkein Gieddečohkka, keskellä korkein Halti ja oikealla toiseksi korkein Ridnitšohkka. Haltijärvikin oli paljastunut sumun keskeltä ja sen huomattuaan ainakin yksi asiakas oli käynyt jäätävän piristävällä aamu-uinnilla. Eiliseen verrattuna tänään olisi ollut täydellinen päivä lähteä valloittamaan Haltia, mutta edessämme oli pitkä kävelymatka Meekolle. Hyvästelimme Haltin ja lähdimme liikkeelle lämpimässä kelissä ilman takkeja. Tulevia Haltin valloituksia ajatellen päivän matkaa tullaan lyhentämään siten, että Haltin tuvalta siirrytään Pitsusjärven tuvalle. Näin jää aikaa kiivetä Haltille myös aamulla, hyvin levätyn yön jälkeen.
 
Kuva: Pekka Eerikäinen
 
Matkan varrella pysähdyimme kuvaamaan muutamia pienempiä vesiputouksia, jotka antoivat hieman esimakua tulevasta. Päivän aikana tulisimme vielä ohittamaan Pihtsuskönkään. Kun alla olevassa kuvassa näkyvän putouksen korkeus kerrotaan kuudella, niin päästään lähelle Pihtsuskönkään kokoluokkaa.
 
Kuva: Pekka Eerikäinen
 
Lounastauon pidimme Pitsusjärven tuvalla. Lähestyessämme 17 metriä korkeaa vapaasti putoavaa Pihtsusköngästä, ilma hieman synkkeni. Putoukselle tultuamme alkoi sataa, joka näkyy myös ottamissamme kuvissa. Rohkeimmat uskalsivat kiivetä alas putouksen juurelle asti.
 
Kuva: Pekka Eerikäinen
 
Meekonvaaran kupeessa olevan varaustuvan lähestyessä ilmestyi maisemaan vänkyräisiä koivuja. Ne kiinnittivät retkikuntamme huomion, sillä emme olleet nähneet yhtäkään puuta ensimmäisen vaelluspäivän jälkeen. Lyhyen matkaa reitti kulki luonnon muovaaman kauniin koivumetsän siimeksessä. Valkoiset koivun rungot ja valkoisten kukkien koristama vihreä ruohikko teki maisemasta hetkellisesti satumaisen. Kontrasti karuun rakan ja kanervikon peittämään erämaahan oli valtava. Meekon kautta kulkeva Kalottireitti dippaa lyhyeltä matkalta puurajan alapuolelle, mutta seuraavana päivänä nousisimme jälleen karulle tunturiylängölle.
 
 
Perillä meitä odotti pieni ja tunnelmallinen Meekon varaustupa. Se on mitoitettu kymmenelle, mutta 12 henkinen retkikuntamme mahtui sinne kohtalaisen hyvin. Lämpö ja kosteus nousi tuvassa korkealle, vaikka kamiinaa lämmitettiinkin maltillisesti. Kokemus sai osan harkitsemaan teltassa nukkumista seuraavana yönä.
 
Kuva: Aliisa Takanen
 
5. Vaelluspäivä: Ahne taimen, Saivaaran huiputus ja lettuja
 
Aamulla kerkesin tarttua virveliin. Kalastusvälineeni oli suunnattu pienten rautujen kalastamiseen. Lukon päässä oli kaikkein pienin mukanani ollut lippa ilman peruketta. Epäonnekseni syvemmästä kohdasta lippaan iski kiinni isompi taimen, joka vei sen myös mukanaan. Onneksi mukanani oli varalukkoja ja useita lippoja.
 
Kuva: Pekka Eerikäinen
 
Matkan varrella retkikuntamme ohitti erikoisen näköisen Saivaaran. Sen seinämät ovat länsipuolelta katsoen pystysuorat ja useita kymmeniä metrejä korkeat, mutta sen itäpäädystä kulkee loiva reitti huipulle. En ollut koskaan itse käynyt siellä, mutta olin jo aikaisemmin vihjannut asiakkailleni sinne kiipeämisestä. Tähän mennessä päivämatkat olivat olleet sen verran uuvuttavia, että suurin osa pelasi varman päälle ja halusi mahdollisimman aikaisin seuraavalle tuvalle. Mukaani Saivaaralle lähti kuitenkin yksi asiakas. Apuopas Melina vei muun retkikunnan perille Kuonjarjohkan varaustuvalle.
 
 
Piilotimme rinkkamme reitin varrelle ja lähdimme lähestymään Saivaaraa. Pian Saivaaran itäpäädystä löytyikin selkeä polku, jota pitkin pääsi huipulle suhteellisen helposti. Aikaa rinkoilta huipulle ja takaisin kului noin kaksi tuntia. Polku kulki Saivaaran kapeaa päätyä ylös. Sen molemmin puolin alas viettivät päätä huimaavan jyrkät rinteet. Näin hurjia korkeuseroja ei pääse ihailemaan suurilla tuntureilla. Korkean paikan kammoisella ei olisi sinne mitään asiaa. Jatkossa suosittelen ehdottomasti Saivaaralle kiipeämistä kaikille jotka uskaltavat!
 
Kuva: Wild Adventures North (IG: @wildadventuresnorth)
 
Saivaaran huipulle oli kiinnitetty muistolaatta Urho Kekkoselle, joka suoritti säännöllisesti hiihtovaelluksia kyseisellä alueella jo 60-luvulta lähtien, ennen kuin mitään Kalottireittiä oli olemassakaan.
 
Kuva: Wild Adventures North (IG: @wildadventuresnorth)
 
Muu retkikunta oli saapunut Kuonjarjohkan varaustuvalle hieman ennen meitä. Olimme Saivaaralta poistuttuamme ottaneet retkikuntaa hyvällä vauhdilla kiinni. Kello ei ollut vielä edes neljää. Illan aikana paistoimme lettuja, kalastelimme, kävimme uimassa jääkylmässä Kuonjarjoessa sekä kiipesimme tuvan vieressä oleville Kahperusvaaroille valokuvaamaan sekä soittamaan puheluita. Netti oli ylhäällä niin hyvä, että WhatsAppin videopuhelutkin toimivat kevyesti.
 
Kuva: Aliisa Takanen
 
6. Vaelluspäivä: Erämaan tavat, rautuja, musiikkia ja kanalintuja
 
Aamulla pääsimme liikkeelle jo ennen sovittua aikaa. Asiakkaat olivat oppineet erämaan tavoille ja rutiinit toimivat sujuvasti.
 
"Mieleen jäi erityisesti se kuinka vaelluksesta tuli rutiinia eikä ehtinyt miettimään mitään muuta kuin itse vaellusta. Se oli mahtavaa." - Sini
 
Olimme perillä Saarijärven varaustuvalla jo iltapäivällä. Illan aikana syötiin pois ylimääräisiä ruokia ja käytiin uimassa. Itse vietin useita tunteja aikaa kalastellen rautuja tuvan lähiympäristön pienistä virtauksista ja lammikoista. Kalaillallinen toi mukavaa vaihtelua retkiruoalle. 
 
Kuva: Wild Adventures North (IG: @wildadventuresnorth)
 
Saarijärven tuvalla toimi puhelinverkko jo sisätiloissakin. Yksi asiakkaista laittoi puhelimesta soimaan Lappi aiheisia kappaleita. Niistä ehkä parhaiten kaikkien mieleen jäi Taiskan Haltin häät, joka kertoo tarinan Haltin, Saanan ja Mallan muinaisuudesta.
 
"Kun ihmiskunnan aamu vasta alkoi sarastaa
ja Lappi oli jättiläisten maana
kaunis Malla-neito alkoi häitään valmistaa
sulhasenaan nuori uljas Saana
 
Kaikkialta kansaa saapui Haltiin juhlimaan
ja kirkonkellot häitä alkoi soittaa
silloin astui kirkkoon tumma Pältsa Ruotsinmaan
hän vaimokseen myös Mallan tahtoi voittaa
 
Hän aikoi estää häät ja kutsui velhot avukseen
ja pian saikin juhlakansa kuulla kauhukseen
kun pohjoisesta vyöryi jää
ja yltyi tuuli
 
Kirkkokansa pakeni ja Mallaa sylissään
myös Saana alkoi juosten turvaan kantaa
he kauas eivät ehtineet kun jäivät alle jään
ja jähmettyivät Kilpisjärven rantaan
 
On aikakaudet tuntureiksi heidät muuttaneet
ja Kilpisjärven kasvattaneet Mallan kyyneleet
kun jäinen pohjoistuuli soi
myös itkee Saana"
 
Sekä Kuonjarjohkan että Saarijärven tupien läheisyydessä viihtyi useita kanalintuja, jotka olivat joko riekkoja tai kiirunoita, ehkä jopa molempia. Osalla oli myös poikasia. Riekon ja kiirunan erottaminen toisistaan pelkän ulkonäön perusteella on harjaantuneellekin silmälle vaikeaa. Sen sijaan huomio kannattaa kiinnittää linnun ympäristöön. Nyrkkisäännön mukaan tunturipaljakalla pensasrajan alapuolella esiintyvät ovat riekkoja ja ylempänä havaitut kiirunoita.
 
Kuva: Jarno Laine (IG: @jarno.laine)
 
Kelit olivat sen verran mukavat, että kaikki eivät viihtyneet tuvassa, vaan menivät mieluummin telttaan nukkumaan. Teltassa on luonnollisesti laadukkaampi ilma eikä liian kuuma. Saarijärven tuvan ympäristössä telttapaikat ovat melko kortilla, mutta yksi sellainen kuitenkin löytyi tuvan edustalta.
 
Kuva: Jarno Laine (IG: @jarno.laine)
 
7. Vaelluspäivä: Pizzaa, hampurilaisia, Jäämeri ja Saana
 
Saanaa lukuun ottamatta maisemat latistuivat Kilpisjärvelle tultaessa. Erämaa jäi taakse ja puuraja tuli vastaan. Viimeiset kilometrit koivikossa tuntuvat aina yhtä pitkiltä. Mitä lähempänä olivat ravintola-ateriat, saunat ja puhtaat lakanat, sitä kovemmaksi retkikunnan vauhti tuntui kiihtyvän. Siitä huolimatta kaipuu tuntureille oli jo nyt vahvana monissa.
 
"Kokemus oli huikea! Innostuin lajista taas. Ja nyt on hirveä kaipuu takasin." - Outi
 
Kirjauduimme sisään tuttuun Santa's Hotels Chalets Rakkaan. Oli selvää ettei retkikunta ollut saanut tuntureista tarpeekseen. Osa porukasta lähti suoraan kaupan kautta kiipeämään Saanan huipulle. Osa jäi lomahuvilaan viettämään aikaa ja osa lähti autoilla Norjaan katselemaan Jäämeren maisemia. Illalla kokoonnuimme kaikki Tundrean ravintolaan syömään pizzaa ja hampurilaisia.
 
Kuva: Pekka Eerikäinen
 
Vaelluksesta jäi paljon käteen niin asiakkaille kuin itsellenikin. Toista täysin samanlaista vaellusta en tule enää tekemään. Seuraavia Haltin valloituksia varten tuotekehityksessä tullaan kiinnittämään huomiota päivämatkoihin ja leiripaikkoihin. Vaellus pysyy siitä huolimatta seitsemänpäiväisenä. Myös uusia vaellustuotteita uusille alueille on vuosien saatossa luvassa.
 
"Parasta olivat leppoisa yhdessä olo, hienot maisemat ja luonto ja tavallaan myös se itsensä ylittäminen, että selvisi kaikesta, vaikka välillä tuntui ettei enää jaksa. Vaelluksesta jäi käteen selkeä fiilis siitä, että haluan vaeltaa jatkossakin ja viedä lapsenikin vaeltamaan." - Mari
 
"Lähden ehdottomasti uudestaan, jos vain mahdollista ja varsinkin uusille reiteille." - Sini
Kuva: Pekka Eerikäinen
 

 
HAKEUDU TÄSTÄ MUKAAN SEURAAVALLE HALTIN VALLOITUKSELLE
 

 
Siirry takaisin kirjoituksiin tästä
 
  
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
                      
 
©2018 Wild Adventures North - suntuubi.com