Menneen vuosisadan tunnelmia Haltilta (Tarinoita Saamenmaalta, osa 4)
Miksi Haltin rinteet ovat punaiset? Kuka vei Haltille vieraskirjan? Kuka oli ensimmäinen nimeltä tunnettu kävijä Haltilla? Kuinka paljon Haltilla kävi vaeltajia vuosittain 1970-luvulla? Mitä tunturin saamenkielinen nimi tarkoittaa? Millaisia maailmanennätyksiä Haltin kasvillisuus pitää hallussaan? Mitä mytologia kertoo Haltin säänvaihteluiden syistä?
Näihin ja moniin muihin kysymyksiin vastaa Asko Kaikusalon ja Yrjö Metsälän kirja "Tarujen tunturit", omalla persoonallisella 1970-luvun tyylillän. Koska kyseistä kirjaa on vaikea löytää enää mistään, päätin jakaa kirjan Haltia käsittelevästä luvusta osan. Lainaamani pätkän kuvitin omilla sekä asiakkaideni kuvilla, kunnianosoituksena Kaikusalon ja Metsälän arvokasta elämäntyötä kohtaan:
Halti
Suomen korkein tunturi, 1328 metriä merenpinnasta. Etäisyys maantiestä, Kilpisjärveltä noin 60 kilometriä helppokulkuisinta reittiä. Loivarinteinen tunturi, joka ei sanottavammin eroa ympäröivästä, lähes yhtä korkeasta maastosta. Itse asiassa tunturin huippu on Norjan puolella, mutta maamme korkein piste sijaitsee Haltin laen tuntumassa, rajapyykillä 303B (blogistin lisäys: joka on 1324 metriä merenpinnasta). Vuosittain Haltilla käy 200-400 vaeltajaa (blogistin lisäys: nykyisin lukema on lähteestä riippuen 3000-7000), viime aikoina luku on talvisin suurennut, sillä kohde houkuttelee myös moottorikelkoilla rallattavia pikavierailijoita. Tunturin virallinen nimi on jonkin verran vaihdellut; välillä puhutaan Haltiasta, välillä Haldista. Saameksi nimi on Halditsohkka, mikä suomeksi merkitsee haltian tunturi. Tästä johtuvista versioista uusin uutuus kartoissa on lyhyesti Halti. Tunturin rinteet ovat silkkaa kivikkoa, alaosat harmaata ja ylärinteet ruskeansävyistä ainesta, joka geologien lausunnon mukaan sisältää noin kahdeksan prosenttia rautaa. Haltin rinteillä viihtyvät arktisimmat lintumme kiiruna ja pulmunen. Kasvimaailman edustajista näkyvimpiä ovat jääleinikki, jolla on putkilokasvien korkeusennätys niin Alpeilla kuin tuntureillakin, sekä sinirikko, jolla puolestaan on putkilokasvien pohjoisuusennätys; laji kukkii jopa Grönlannin pohjoisimmilla rannoilla.
Näin asiallisestikin sen voi kuvata. Mutta mitä kaikkea Halti on kokenut, ja mitä se voisi kertoa.
Haltia hallitsee ikääntynyt ämmi, Haltinmuori. Oli ennen äijäkin, mutta tohvelisankarin oloon kyllästyneenä tämä lähti Ruijaan kalastamaan, eikä ole sen koommin kirjoitellut. Pariskunnan jälkikasvun, pitkätukkaisen tyttären tuntee parhaiten toisen jalan seitsemästä varpaasta. Paljain jaloin piipertävä piltti potki aikoinaan varpaansa hajalle Haltin lukemattomiin kiviin.
Piipunnysää polttelevalla Haltinmuorilla on valkea lehmä, jota hän usein kaitsee Pihtsusjärven rannalla. Kun lehmä lypsää hyvin, muori on oivalla mielellä, ja silloin Haltilla säteilee. Taivas on pilvetön, ja tunturi hehkuu kutsuvana. Silloin ensikertalaisenkin on helppo osata huipulle, saada nimensä kirjaan ja merkki rintaan. Mutta kimpaantuessaan muori vetä hupun silmilleen. Koko tunturi on pilven peitossa. Tuuli käy tai lumi lentää. Kun ojennat käden suorana eteesi, sormenpäitä et erota. Paha on silloin pyrkiä laelle.
Blogistin lisäys: Alle upotetulla Elias Pesolan videolla on upeasti dokumentoitu heinäkuinen käyntimme Haltilla, joka yltyi yhdeksi elämäni rajuimmaksi vesisateeksi. Vettä satoi niin paljon, että Haltilta palatessamme Pitsusjärven raudut uivat olkamme ohi, ylös Haltin rinnettä.
Valde Viikin juttusille tuli kerran kaksi menevää miestä etelästä. Kertoivat kipaisevansa pikipäin Haltillakin. "Onkohan se niin kepeästi käyty? On ollut huonoa ilmaa ja taitaa pysyäkin pahana", Valde tuumi. "On tässä suomenmestaruuksia suunnistuksessa, eikä muutenkaan olla aivan eilisen äijiä!" "No, sinnehän menkää." Pihtsusjärven jäällä sankarit kääntyivät takaisin. Taitoa olisi riittänyt, mutta muuten uupuivat. Haltinmuori käänsi tuulen kohti kasvoja, ja siitä tuiskusta ei läpi päässyt. Huomattavan vaisuina sankarit palasivat. Uhmamielellä Haltia kuten muitakaan suurtuntureita ei vallata. Ihminen on melko pieni, ja täällä hän parhaiten vähäisyytensä tajuaa.
Helposti Halti ottaa omansa. Yrjö (blogistin lisäys: Yrjö Metsälä, eräopas, esikuvani ja ns. edeltäjäni, joka teki eläessään yli 100 Haltin reissua) siellä usein käy, tavat tuntee ja opastaa, mutta aina häntä ei uskota. Näin kerrankin: "Olin tapani mukaan pitänyt saarnan Haltin vaellusryhmälle. Muun muassa sanoin, ettei tunturissa koruja tarvita. Arvoesineet on parempi jättää säilöön tienvarteen. Eräs tyttö kuitenkin halusi pitää sormuksen, jota hän kertoi kantavansa kaikkialla. Tähän hiluseen Haltinmuori ihastui. Tunturin juurella, louhuisen Koutajärven rannalla neitosemme poikkesi pesulla, ja sinne kivenkoloon luiskahti sormus. Joukolla sitä etsittiin, mutta turhaa oli. Muori piti omansa."
Alkujaan naiset ovat aloittaneet Haltin vaellukset. Ensimmäisen vieraskirjan paikalle vei Kaarina Kari (blogistin lisäys: tämä tapahtui 2. elokuuta 1933, päivälleen 83 vuotta ennen kuin vein huipulle urani ensimmäisen asiakasryhmäni, joka dokumentoi käyntinsä niin ikään Metsähallituksen ylläpitämään käyntikirjaan). Silloin ei ollut tupia tunturissa kuten nyt. Mutta tyttäret taivalsivat perille ja pois, kävivätpä toisenkin kerran. Ja silloin Haltin maisemissa paimensi porojaan Aslak Juuso, mies josta tuonnempana puhutaan paljonkin (blogistin lisäys: kirjassa on oma lukunsa Aslak Juusosta, joka ei päätynyt tähän blogijulkaisuun). Aslakan maailmanmiehen elkeitä kuvaa seuraava tapaus. Kumppaneineen Kaarina Kari työnnälsi varusteitaan tunturissa merkillisellä kottikärryyn verrattavalla välineellä. Aslakka toivoi tyttöjä vieraakseen Rommavuomassa sijaitsevaan kylään, ja niinpä hän kohteliaasti hakkasi pajutkin valmiiksi pois tyttöjen reitiltä.
Hyvällä säällä Haltilla on hyvä käydä, kunhan ei yritä liian kiireesti. Monet porhaltavat päätä pahkaa kohti huippua, sipaisevat nimensä vieraskirjaan ja sivuilleen vilkaisematta pyyhältävät takaisin. Yksi uroteko on taas takana. Toiset kulkevat ajan kanssa. Heille Halti on vain eräs päämäärä, nimi joka sopii oivasti vaelluksen kääntöpisteeksi. Itse huippu voi olla pienoinen pettymyskin, ylhäisessä ympäristössään Halti ei mitenkään mahtaile muodoillaan. Mutta tämä tunturi kohteenaan nämä hiljaiset taivaltajat ovat nähneet ja kokeneet paljon muutakin, keräilleet aimo joukon uusia elämyksiä. He ovat viettäneet viikon tai kaksi suurtuntureiden lomassa, todenneet selviytyvänsä omin kyvyin ja varustein arktisessa maassa, tavallaan hetkeksi sulautuneet luontoon, tulleet sinuiksi sen kanssa. Ja kenties se on elämyksistä rikkain.
Kun paha ilma yllättää, huipulle ei mennä. Silloin ei auta suomenmestaruus suunnistuksessa eikä susimerkki rintapielessä. Myrsky pysäyttää kokeneimmankin kulkijan, yleensä juuri hänet ensimmäiseksi, koska hän tuntee niin omat kuin luonnonkin kyvyt. Vietimme kerran vuorokauden Haltin juurella sijaitsevassa kämpässä 22 retkeläisen kera huipullepääsyä odotellen, Yrjö silloinkin lähes yhdeksänkymmentä kertaa kirjalla käyneenä ja allekirjoittanut, aloitteleva kompuroija. Olimme opastelleet omat ryhmämme eri reittejä melko tiukan aikataulun mukaisesti, paluupäivä kun oli tarkoin määrätty. Mutta tunturi ei piitannut aikataulustamme. Lumimyrsky jatkui tunnista toiseen, ja me saimme odottaa. Seuraavana aamuna maa oli hohtavan valkea. Kivenkoloissa lunta polveen ja kaiken aikaa vihmoi lisää. Iltapäivällä sää hieman hellitti, ja taistelimme ylös. Eräs ryhmästämme palellutti pohkeensa. Ja päivämäärä oli elokuun seitsemäs.
Kaksi vuotta myöhemmin, sattumoisin aivan samana päivänä olin taas Haltin rinteellä. Kuumuus väreili hehkua hohkaavan kivikon yllä. Lämpötila seikkaili selvästi kolmenkymmenen asteen pahemmalla puolella. Sillä kertaa ryhmässäni oli pelkkiä tyttöjä, ja heille bikineissäkin oli puolet liikaa.
Blogistin lisäys: Tähän väliin en malta olla iskemättä mukaan pientä katkelmaa omasta tarinastani. Niin elävästi tuon kirjan kuvaus tuo mieleeni omat reissuni. Tämä katkelma on vuodelta 2017: "... katselin ympärille. Näkyvyys oli niin huono, etteivät asiakkaat edes tienneet että lähellä on järvi. Voimakas tuulenpuuska piiskasi tihkusadetta vaakatasossa suoraan kasvoilleni. Ylhäällä Haltilla tuuli saattaisi olla kymmenen kertaa kovempi ja vettä saattaisi tulla kymmenen kertaa enemmän... en koskaan ollut lähtenyt kiipeämään näin hirveässä kelissä... nopean huollon jälkeen lähdimme liikkeelle. Huppuihimme kätkeytyneinä ja kasvoillemme vedettyjen buffihuivien kanssa näytimme aivan kuolemanpartiolta. Edessämme oli kolmen tunnin koetus, joka ei välttämättä tulisi olemaan miellyttävä. Ylhäällä oli turha odottaa näkevänsä maisemia. Siksi ainoa syy lähteä kiipeämään märässä rakassa vaikutti olevan puhtaasti symbolinen: pelkkä ajatus siitä että on käynyt Haltilla." (lue koko tarina tästä: Haltin valloitus 2017 - vaelluskertomus).
Ja nyt loppuun vielä hetkeksi takaisin alkuperäiseen tarinaan...
Suurtuntureilla säät vaihtelevat äkisti ja äärimmäisyydestä toiseen. Lumisade voi yllättää milloin tahansa, niin kesällä kuin talvellakin. Näiltä näkymiltä on myös varusteet pakattava, sekä rinkkaan että omaan mieleen. Ja ennen kaikkea aikataulu on laadittava olosuhteiden mukaisesti. Kello kädessä ei kuljeta, ja allakastaankin voi huoletta varautua rypistämään pari lehteä.
Toistaiseksi Käsivarren tuntureille on menehtynyt yksi retkeilijä. Siinäkin on yksi liikaa. Toisaalta katsellessaan niitä monenmoisia tossun- ja suksensiirtelijöitä, jotka surutta ja varusteitta tunturiin suihkaisevat, tuntuu ihmeeltä, ettei useampia onnettomuuksia ole sattunut. Kukaan ei pysty kertomaan, mitkä tekijät kaiken kaikkiaan aiheuttivat tuon yhden retkeilijän menehtymisen. Hän oli kokenut ja erittäin maltillinen vaeltaja, mutta varmasti eräs onnettomuuden osatekijä oli se, että hän kumppaninsa kanssa yritti "väkisin" pois tunturista. Hillittömäksi paisunut myrsky, paikantamisvirhe, harhaantuminen toveristaan ja voimien armoton väheneminen toivat lopulta tuonen tuomisinaan.
Tarinoita Saamenmaalta
Lappi ja Saamenmaa on tuhansien tarinoiden maailma. Ne ovat säilyneet sukupolvelta toiselle ja useimmat niistä juontavat juurensa muinaisuuteen. Monia näistä tarinoista ei löydy internetistä, vaan ainoa keino päästä niihin käsiksi on pitää korvat auki kun paikallinen avaa suunsa. Valitettavasti monet tarinat ovat kadonneet menneiden sukupolvien myötä unholaan, eikä niitä enää koskaan tulla kuulemaan. Tämän blogini yksi tärkeimmistä tehtävistä on vaalia sitä arvokasta tarinankerronnan perinnettä, joka on aina kuulunut Lappiin ja Saamenmaahan. Nostamalla vanhoja, katoamisuhan alla olevia ja jo suuren yleisön unohtamia tarinoita internetiin ne saavat toivottavasti uuden elämän ja yhä useampi voi tavoittaa ne.
Kysy ja keskustele facebookissa
Vinkkejä ja tarinoita Käsivarren ympäristöstä voit kysyä ja löytää Käsivarren vaeltajat -ryhmässä. Tervetuloa mukaan!
Sähköpostilistallani saat kuulla vaellusvinkkejä ja tarinoita Lapista
Sähköpostilistallani on hyvä meininki! En lähetä pelkkiä mainoksia, vaan enimmäkseen hyötysisältöä. Jos et saa viestejä pitkään aikaan, tarkasta roskapostikansiosi (varsinkin jos olet Hotmail- tai Gmail käyttäjä). Viesteihini saa vastata ja minä vastaan sinulle takaisin. Voit erota listalta milloin haluat.